Olin koulussa melko hyvä kuvataiteessa, ja näytin ymmärtävän, mitä opettaja yritti opettaa, ja sain silloin tällöin kultaisen tähden. Pidin piirtämisestä, ja kun lopetin koulun, lähdin lauantaiaamuna bussilla taidekouluun jatkaakseni uraani, jonka luulin olevan nouseva.


No, menin kyllä taidekouluun, mutta luulen, että pidin enemmänkin ajatuksesta olla taiteilija kuin siitä, että olisin ollut taiteilija. Bussin takapenkillä levitin ammattini työkalut ympärilleni ja ajattelin olevani niiden ostajien yläpuolella, joilla oli narukassit ja villahatut. Minulla oli ylväät, maalin tahraamat vaatteet, pensselilaukku lantiollani ja kainalossani suuri musta salkku, jossa oli töitä, mikä tarkoitti, että olin viemässä maalauksia kotiin viimeisteltäväksi tai lähdössä galleriaan esittelemään töitäni valmistautumaan niihin rahasummiin, joita minulle heitettäisiin hämmästyttävistä töistäni.


Mutta valitettavasti ei. Olin surkea taiteilija verrattuna muihin kurssilaisiini. Kurkistin maalaustelineeni yli, mitä he tekivät, ja sitten katsoin taaksepäin heikkoa yritystäni esittää ehkä makoilevaa alastonta miestä ja tajusin, että mittasuhteet olivat aivan väärät tai että olin keskittynyt väärään kohtaan liian kauan (eihän minun tarvitse selittää sitä tässä?). Ja maalaaminen! No, nelivuotias olisi voinut tehdä sen paremmin. Minun olisi pitänyt esittää työni, naamioituneena ihmelapseksi. Taiteilijan haalarini, joka oli täynnä maalitahroja, olisi ollut parempi näytös. (Jackson Pollock pärjäsi sillä ihan hyvin, eikö totta?).


Kunnianhimoisia ideoita


Todellisuudessa useimmilla teini-ikäisillä oli kunnianhimoisia ideoita - junankuljettaja, lääkäri, lakimies, kuvanveistäjä, kuuluisa muusikko - joista mikään ei toteutunut, koska koulun päättyessä oli hankittava työtä, jolla tienasi elantonsa, ja ehkä päädyt paikalliseen tehtaaseen valmistamaan osia moottoreihin, joita et koskaan näkisi, tai palvelemaan lukemattomia kasvoja, jotka kulkivat ohi supermarketin kassalla. Jotkut olivat onnekkaita päästessään yliopistoon ja opiskelemaan valitsemaansa elämänpolkua. Minua itseäni kannustettiin (en sano, että pakotettiin) menemään "iltakouluun" oppiakseni pikakirjoitusta ja konekirjoitusta, mikä itse asiassa auttoi minua vuosien mittaan, ja nousin alhaisesta teetä keittävästä toimistotyöntekijästä erään pikaruokaketjun johtajan assistentiksi, jossa päädyin johtamaan valitustiskiä, rauhoittelemaan vihaisia asiakkaita puhelimessa tai kirjoittamaan kirjeitä, joilla rauhoitin heitä ja rohkaisin heitä ostamaan ämpärillisen sääriä uudelleen, koska olin varma, että heidän kokemuksensa henkilökunnan tylyydestä oli ainutkertainen. Blaa, blaa, blaa.


Minulla on ollut vuosien varrella paljon erilaisia töitä, joista osa ei ole edes toimistotyötä, ja joitakin olen rakastanut enemmän kuin toisia. Kerran lasten hankkimisen vuoksi pitämäni tauon jälkeen palasin takaisin toimistotyöhön ja kohtasin tietokoneen ensimmäistä kertaa, ja muistan nolosti kysyneeni, miksi kirjoitukseni katosi sivulta tai mitä nuo salaperäiset symbolit merkitsivät - yhtäkään niistä ei ollut vanhassa kunnon kirjoituskoneessani, jonka tunsin läpikotaisin. Taulukkolaskenta? Ei ongelmaa, työnnä vain kynä paperinohjaimen reikään ja kierrä kuvio vapaasti. Kopioiden tekeminen monistuskoneella? Helppo homma.


Pointtini lienee se, että meillä kaikilla on unelmia, ja syitä siihen, miksi unelmamme eivät toteudu, on monia - taloudellisia syitä, perhevelvoitteita, muutoksen pelkoa, sitä, että edes haastatteluissa ei ehkä pärjää jne. Et ehkä saa unelmiesi työpaikkaa, mutta on muita asioita, joista voit innostua, ja elämäsi voi lähteä toiseen suuntaan.


Sinun on opittava, että elämä ei ole ruusuilla eikä piikeillä, ja jostain löydät jotain odottamatonta, joka sitouttaa sinut, mutta muista - koskaan ei ole liian myöhäistä olla sitä, mitä olisit voinut olla.

Author

Marilyn writes regularly for The Portugal News, and has lived in the Algarve for some years. A dog-lover, she has lived in Ireland, UK, Bermuda and the Isle of Man. 

Marilyn Sheridan